Katson maaseutua, näen renesanssin

Toukokuussa 2019 tein elämäni ehkä radikaaleimman ja ennalta-arvaamattomimman päätöksen. Sanoin itseni irti hyväpalkkaisesta työstäni Yleltä, katkaisin noususuhteisen urapolun, loin nahkani ja hain opiskelupaikkaa puutarhurikoulutukseen Axxellin ammattikoulusta, Espoon Överbyssä.

Monelle lähipiirissäni päätökseni tuli täytenä yllätyksenä, mutta minulle henkilökohtaisesti se oli pitkän päättelyketjun lopputulema. Oli kuin jokin olisi lopulta loksahtanut kohdilleen. Yhtälö, joka pitkään oli vaikuttanut ratkaisemattomalta, saikin yhtäkkiä vastauksen. Huomasin, että etsiessäni merkitystä elämääni olin valinnut aivan väärän suunnan, ja että löytääkseni haluamani, minun täytyisi tehdä jotain hyvin dramaattista, mutta yksinkertaista – vaihtaa suuntaa.

Kaksi vuotta myöhemmin olen yhä samoilla raiteilla ja varsin vakuuttunut siitä, että tekemäni päätös oli aivan oikea. Ahdistus on haihtunut savuna ilmaan ja korvautunut visiolla, liiketoimintasuunnitelmalla, kiinteistöllä peltoineen ja työkaluineen, sekä tietenkin runsaasti lisääntyneellä osaamisella ja kokemuksella. Keväällä 2022 aloitan toivoakseni uuden luvun elämässäni ja ryhdyn olemaan maanviljelijä, regenatiivisen, pienimuotoisen, monimuotoisen vihannesviljelytilan omistaja Mustion ruukissa.


Yllätyksekseni – ja ihastuksekseni – olen hiljattain huomannut, etten missään tapauksessa ole poikkeus, vaan osa maailmanlaajuista liikettä, joka mielestäni vasta on lähtökuopissaan. Kantar TNS:n toteuttaman tutkimuksen mukaan kiinnostus puutarhoja ja viljelyä kohtaan on lisääntynyt suorastaan räjähdyksenomaisesti. Vuonna 2014 vain neljä prosenttia alle 25-vuotiaista suomalaisista sanoi olevansa erittäin kiinnostunut puutarhanhoidosta. Kun sama tutkimus tehtiin vuonna 2020 sama luku alle 25-vuotiaiden joukossa oli kuusinkertaistunut 24 prosenttiin.

Samalla kiinnostus kestävästi, eettisesti ja lähellä tuotettuja kulinaristisia nautintoja kohtaan on lisääntynyt, erityisesti nuorten ihmisten keskuudessa. Esimerkiksi matkailualalla annetaan yhä enemmän painoarvoa ruokamatkailulle ja booking.comin tekemässä tutkimuksessa näkyy erityisesti nuorten keskuudessa kasvanut kiinnostus. 79 prosenttia vuoden 1982 jälkeen syntyneistä haluaa matkustaa turistikohteeseen, joka on tunnettu ruoastaan ja “Hungry for Finland” -ruokamatkailustrategia ennustaa, että sukupolvi Z (vuoden 1996 jälkeen syntyneet) tulee olemaan uusi “superfoodie”-sukupolvi.

Tällä kaikella on yhteys epävakauteen, joka sävyttää aikaamme. Puutarhan hoitoon, viljelemiseen ja ruokaan liittyy piilevää ja romanttista turvallisuutta, joka lohduttaa meitä epävarmoina aikoina. “Yksinkertainen”, “pieni” tai yksinkertaisesti “hyvä” elämä koreografioineen on monelle vain lyhytkestoinen turvapaikka, mutta toisaalta uskon, että jotain pysyvämpää on tapahtumassa. Arvopohjaamme kokoaisuudessaan ravistellaan ja sen seuraukset on nähtävillä monella suunnalla.


Poliittisella tasolla mainittakoon EU:n “Pellolta pöytään” -strategia joka julkistettiin toukokuussa 2020. Strategian mukaisesti EU haluaa muun muassa edistää lyhyempiä toimitusketjuja, kestävämpää elintarviketuotantoa ja tarjota tukimuotoja myös pienimuotoiselle maataloudelle. Kun mantra on pitkään ollut “Go big or go home”, tulee toivottavasti nyt helpommaksi luoda kestäviä yritysmuotoja ilman, että viljelyä täyttyy rationalisoida in absurdum. Toinen, hieman symbolisempi esimerkki löytyy kaupunkisuunnittelusta, jonka piirissä useat uskovat, että pilvenpiirtäjien aika on ohitse. Nämä mahtailevuuden symbolit ovat passé, nöyrempien ja maanläheisempien ratkaisujen eduksi. “Less is more” tai “small is beautiful”, kuten ekonomi E.F. Schumacher yritti jo pian 50 vuotta sitten meille vakuuttaa.

Internet on vapauttanut tietojenvaihdon viljelijöille ja mahdollistanut yhä vahvemman kansainvälisen verkoston luomisen. Itselleni tämä on johtanut muun muassa siihen, että tärkeimmäksi esikuvakseni on muodostunut kanadalainen vihannesviljelijä J.M. Fortier, joka on osoittanut, että on mahdollista viljellä vihanneksia sitoutumatta koneisiin, torjunta-aineisiin, monokulttuuriin tai fossiilisiin lannoitteisiin, ja että valitsemalla oikeat tekniikat, suunnittelemalla tarkoin ja yhteistyössä luonnon kanssa voi saada pienen, alle hehtaarin viljelmän sekä kannattavaksi että ympäristöystävälliseksi. Ajattelen usein, mitä Fortier on monesti toistellut: “What we need is not mass production, but production by the masses.” Hänen visionsa on, että jokaisella perheellä tulisi olla oma viljelijä, joka tarjoaisi heille, sekä noin sadalle muulle perheelle tuoreita elintarvikkeita. Vaikka se kuulostaakin utopialta, uskon että sille on olemassa viitoitettu tie. On syytä pohdiskella, kuinka Suomessa kymmenettuhannet työskentelevät niinkin merkityksettömän työn, kuin puhelinmyynnin parissa. Tämän tien on yhteiskuntamme tähän mennessä valinnut: vähemmän viljelijöitä ja enemmän puhelinmyyjiä. Kun ajattelee, että viljelijämme eivät vain vastaa ruoan tuottamisesta meille, vaan myös maaperästämme, ilmastamme ja vedestämme, on tilanne kestämätön sekä absurdi. Viljelijöidemme keski-ikä nousee samanaikaisesti kuin maatilojen määrä laskee. Uusi sukupolvi viljelijöitä ja uusi arvoperusta on kuitenkin tuleva, ja huolimatta haasteista – tai ehkä juuri niistä johtuen – näen viljelyn tulevaisuuden alana.

Olemme kaikki saaneet melkoisen läksyn siitä, kuinka mahdotonta tulevaisuuden ennustaminen on. Niin paljon on kiinni muuttujista, joita emme tunne, tai niin kutsutuista “black swan” -tapahtumista: yllättävistä ja ennalta-arvaamattomista tapahtumista, joilla on kaikenkattavat seuraukset. Minä ainakin uskallan väittää, että etätyönteko on tullut vakinaiseksi osaksi uutta arkea, mikä voi yhdessä edellä mainitun kanssa tarkoittaa, että maaseudun kehitys on juuri nyt murrosvaiheessa. Jokerina yhtälöön haluan nimetä myös itseohjautuvat autot, jotka väistämättä tulevat vaikuttamaan siihen, kuinka hahmotamme elinpiirimme, missä haluamme asua ja kuinka päätämme liikkua. Uskon – ja toivon – että olemme maaseudun renesanssin äärellä ja sillä on paljon myönteisiä vaikutuksia ekologiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen kestävyyteen. Tunnelin päässä näkyy valoa, ja olemme viimein oikealla tiellä.

Rafael Donner
Kirjoittaja, tuleva puutarhuri ja Slow Food Länsi-Uudenmaan varapuheenjohtaja

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *